Download
1 / 37
380 likes | 554 Vues
Sotalapset Ruotsissa 1939-40 ja 1941-46. Talvi- ja jatkosodan aikana. Ruotsiin noin 72 000 lasta, Tanskaan 4.200 ja Norjaan noin 100 lasta ja äitiä. Arvio: yhteensä noin 80.000 lasta. Kun Saksa miehitti Tanskan ja Norjan, näihin maihin lähetetyt lapset palautettiin Suomeen .
E N D
Talvi- ja jatkosodan aikana Ruotsiin noin 72 000 lasta, Tanskaan 4.200 ja Norjaan noin 100 lasta ja äitiä. Arvio: yhteensä noin 80.000 lasta. Kun Saksa miehitti Tanskan ja Norjan, näihin maihin lähetetyt lapset palautettiin Suomeen. Ruotsin valtio ei sodan aikana virallisesti auttanut Suomea, koska se oman etunsa takia halusi pysyä puolueettomana.
Talvisodan aikana Ruotsin kansalaisten keskuudessa levisi tunnuslause "Suomen asia on meidän". Tätä tunnelmaa vahvistivat talvisodan ensimmäisen päivän pommitukset, jotka osuivat Helsingin keskustan asuintaloihin. Niissä kuoli muiden muassa kuvankaunis nuori tyttö, jota ruvettiin nimittämään talvisodan pikku enkeliksi. Hänen kuvansa levisi myös kansainväliseen lehdistöön.
Ruotsi tarjosi turvapaikkaa heti Suomen lapsille, mutta Suomi olisi halunnut auttamisen tapahtuvan ensisijaisesti Suomessa. Ruotsi ei tähän suostunut, ja niinpä ruotsalaiset hyväntekeväisyyttä harjoittavat rouvat, sopivat suoraan asiasta marsalkka Mannerheimin kanssa. Mannerheimin suuri pelko oli nimittäin se, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen, jolloin suomalaisia olisi kyyditetty Siperiaan. Olihan Neuvostoliiton sekä mies- että asevoima Suomeen verrattuna ylivoimainen. Lastensiirrolla turvattaisiin ainakin yhden vuosiluokan säilyminen suomalaisina.
Ensimmäiset sotalapset matkustivat jo 15. joulukuuta 1939 Arcturus-laivalla Turusta Tukholmaan. Turvallisuussyistä suuri osa lapsista kuljetettiin myöhemmin junilla, joiden ikkunat oli pimennetty Tornio-Haaparannan raja-aseman kautta Ruotsiin. Ruotsi otti vastaan myös sairaita lapsia, ja lasketaankin, että siirron ansiosta pelastui noin 2.900 lasta, joita vaivasivat tuberkuloosi, aliravitsemus ja puutostaudit.
Minut lähetettiin Ruotsiin marraskuussa 1944, jolloin oli jo solmittu aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välille. Suomessa oli kuitenkin kova ruoka- ja asuntopula. Me asuimme Helsingissä, jota oli ankarasti pommitettu helmikuussa 1944, jolloin NL yritti saada Suomen antautumaan ehdoitta, Muistan nuo pelottavat yöt, kun sireenit ulvoivat ja pommikoneet jyrisivät päämme päällä. Oli juostava pihan poikki viereisen talon pommisuojaan. Pommituksen tauottua katuamme valaisi vastapäiseen talon tulipalo. Siihen oli osunut palopommi. Meidän talomme säästyi kuitenkin, vain suurin osa ikkunoista oli särkynyt.
Minä kuulun niihin, jotka matkustivat ensin junalla Turkuun ja sieltä Arcturuksella Tukholmaan. Junamatkasta muistan vain sen, että äiti oli leiponut minulle sitruunakakun evääksi, mutta se otettiin minulta pois. Muistan ensin suuttuneeni ja sitten surreeni menetystäni. Olihan äiti säästänyt kakkua varten sekä sokeria että munia, joita sai ostaa vain elintarvikekuponkeja vastaan.
Meidän kaulaamme pantiin tällainen sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean tekemä osoitelappu, jossa olivat lapsen sekä hänen vanhempiensa nimet ja osoite sekä vastaanottajan nimi ja osoite. Mutta lapset ovat ovelia, he keksivät vaihtaa näitä keskenään sekä purra ja imeskellä ne tekstittömiksi. Seurasi paljon salapoliisityötä.
Tukholmasta minut siirrettiin muiden mukana Jönköpingiin karanteeniin, jossa meidän terveydentilamme tutkittiin. Siihen kuului tietenkin keuhkojen röntgenkuvaus ja täitarkastus. Vaatteemme pestiin ja desinfioitiin. Raivostuin, kun minun putipuhtaat vaatteeni pestiin uudestaan, vaikka tiesin niiden olevan moitteettomat. Puolustin raivokkaasti perheeni ja varsinkin äitini kunniaa. Ensimmäisen tiedon vanhempani saivat Jönköpingin sairaalasta, josta suomalainen lottalähetti kortin vanhemmilleni ja kertoi minun voivan hyvin.
Sitten minut kuljetettiin junalla Örebrohon, jossa minun tulevat kasvattivanhempani Elsa ja Oscar Sjölinder asuivat. Heillä oli 15- vuotias poika Bengt-Olov, mutta kun äiti Elsa oli kotirouva ja oli aina halunnut tyttöä, he päättivät ottaa suomalaisen sotalapsen. Sellainen oli hänen sisarellaankin. Meidät lapset oli koottu Örebron keskiaikaisen linnan suureen linnansaliin.
Me olimme salin toisessa päässä, ja tulevat äitimme vastakkaisella puolella. Olin jo 6-vuotias, ja halusin tehdä valinnan itse. En jäänyt odottamaan, että minut olisi ohjattu tulevan äitini luo, vaan lähdin marssimaan pitkän linnansalin toiseen päähän, ja tein valintani. Tartuin erästä herttaista 45- vuotiasta tätiä kädestä kiinni. Minun vaistoni toimi oikein - hän oli todellakin minun tuleva kasvattiäitini.
Enpä tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin tehnyt väärän valinnan. Todennäköisesti olisin vain pitänyt äiti-Elsaa tiukasti kädestä, enkä olisi suostunut luovuttamaan. Äiti-Elsakuljetti minut kotiin, ihanaan omakotitaloon, pyöränsä tarakalla. Minusta talo ja sen huoneet vaikuttivat hienoilta, ja olin oikein tyytyväinen valintaani. Kuva omakotitalosta.
Mutta minulle tuli itku, kun äiti-Elsa alkoi pukea ylleni päällysvaatteita. Pelästyin, että en saanutkaan jäädä. Kun äiti-Elsa hoksasi näyttää minulle pöydällä olevaa maitokannua, rauhoituin, sillä ymmärsin, että me mennäänkin maitokauppaan. Illalla sekä isä Oscar että Bengt-Olov tulivat kotiin. Muistan, että Oscar piti minua sylissään ja lämmitti kylmiä jalkojani.
Parin päivän päästä kasvattiveljeni Bengt-Olov antoi minulle Aladin-nimisen suklaarasian. Söin suklaata liian ahneesti, ja niinpä voin pahoin. Tästä säikähtäneenä Elsa vei minut lääkäriin, joka kopeloi vatsaani ja totesi minut terveeksi. En vain ollut tottunut niin monipuoliseen ja rasvaiseen ruokaan. Elsaa neuvottiin vähitellen totuttamaan minut perheen ruokavalioon. Sitten mentiin valokuvaan.
Elsa oli tosihyvä kerjäämään minulle sukulaisten lapsilta pieneksi jääneitä vaatteita. Sain myös paljon leluja, mm. nukkekodin kalusteet ja uuden nuken, jonka ristin Anna-Klaaraksi. Se oli guttaperkkaa, ja sen on minulla vieläkin.
Kasvattiperheeni luo pääsin 22.11. ja Elsa kirjoitti äidilleni: Hän ei ole itkenyt kertaakaan... Joulun aikaan osasin jo vastata puhelimeen sanomalla numeron 112561. Olin kaikkien lemmikki, enkä muista, että minua olisi koskaan toruttu mistään. Leikin ja laulelin äiti-Elsanseurana ja kauppaan pääsin aina hänen pyöränsä tarakalla. En muista, että minulla olisi ollut koti-ikävä.
Talon ympärillä oli omena- päärynä-ja luumupuita, puutarhassa mansikoita ja paljon kukkia, etenkin keltaisia ruusuja. Olin lapsuuteni paratiisissa. Oli sovittu, että syksyllä palaisin kouluun Suomeen. Niinpä koitti eron hetki Örebron asemalla. Minulla oli niin paljon tavaraa, että niiden kuljettamiseen tarvittiin papan pyörään kytketty peräkärri. Muistan, että asemalla keskellä yötä, me kaikki itkimme.
Matkasta en muista muuta kuin että saavuttuani Helsinkiin, ei äitini tuntenut minua. Olin niin hieno uudessa punaisessa takissani ja merimieslakissani, sekä kasvanut ja lihonut. Mutta minäpä tunsin äitini, tartuin häntä kädestä kiinni ja totesin ruotsiksi "äiti tässä". Olin unohtanut tyystin suomen, minkä vuoksi minut pantiin ruotsinkieliseen kansakouluun, joka muuten sijaitsi Vallilassa Nilsiäntiellä.
Niin pian kuin opin kirjoittamaan, sain Ruotsista lahjaksi vaaleanpunaista kirjepaperia. Kirjeenvaihtoa ja yhteydenpitoa kesti Elsan ja Oscarin kuolemaan saakka. Kirjeenvaihto on tallessa, ja aion kysyä Kansallisarkistosta, olisiko se halukas tallettamaan materiaalin. Voisihan siitä jollekin tulevaisuuden tutkijalle olla hyötyä. Aiheesta on viime aikoina tehty tutkimusta, jopa väitöskirjoja.
Yhteys perheeseen on säilynyt. Elsa ja Oscar kävivät tapaamassa minua ja vanhempiani ensimmäisen kerran 1953, jolloin he ajoivat Volkkarilla jopa meidän mökillämme Kauppisen rannalle. Sinne ei silloin ollut tietä eikä sähköä. Vuosien varrella he kävivät useamman kerran Helsingissä.
Viimeisin ruotsalaisvierailu mökille tapahtui 3 vuotta sitten, jolloin Bengt-Olovin tytär Marie tuli neljän lapsensa kanssa käymään. Silloin järjestettiin maaottelu Suomi-Ruotsi, jonka tuomarina toimi Asko.
Olemme todella onnellisia, että yhteys Sjölinderin perheeseen on säilynyt sukupolvien yli. Ruotsi on minulle toinen kotimaa, varhain opittu kielitaito on ollut työssäni hyväksi, ja Ruotsissa saamani kokemukset ovat rikastuttaneet elämääni.
Miksi minun sotalapsikokemukseni ovat pelkästään myönteisiä? Kaikilla ei suinkaan ole näin, vaan sotalapsien kokemukset saattavat olla hyvinkin traumaattisia.
Ensinnäkin olin lähtiessäni jo 6-vuotias, ja minulle oli tarkkaan selitetty, että minä lähden vain turvaan Ruotsiin ja palaan siten kotiin takaisin aloittamaan koulunkäyntini.
Luulen, että evakkoreissuista ja pommituksista huolimatta minulle oli jo kehittynyt hyvä perusturvallisuus. Olin reipas ja aloitteellinen, ja sopeuduin helposti uusiin oloihin. Ehkä minussa on ripaus seikkailijaa, vaikka muuten olenkin hyvin turvallisuushakuinen.
Minulla oli vanhempieni kuva mukana, joten en koskaan unohtanut heitä. Lisäksi Örebron kodin ja Helsingin kodin välillä käytiin kirjeenvaihtoa, vaikka se olikin vaivalloista, kun piti käyttää apuna kääntäjää.
Ruotsin vanhempani eivät koskaan pyrkinet omimaan minua. Vanhemmistani puhuttiin aina, minkä takia tunnesiteeni heihin säilyivät.
Sain Ruotsissa kokea ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää, en tuntenut mistään pelon häivääkään. Mistään ei ollut puutetta, kaikki oli kaunista ja hyvässä kunnossa. Suorastaan idyllistä.
Olen pyrkinyt maksamaan velkaani elämälle. Olen ottanut seurakunnan kautta Venäjän Karjalasta kummityttären, jota olen avustanut 10 vuotta. Nyt on minun vuoroni lähettää hänelle kauniita vaatteita ja suklaata. Toivon, että hänkin saisi kokea vieraan ihmisen pyyteetöntä rakkautta ja huolenpitoa
Alun alkaen oli tarkoitus, että kaikki sotalapset palautettaisiin kotiin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Ruotsiin jäi arviolta 15.000 sotalasta. Monia heidän omat perheensä eivät enää kyenneet tai halunneet ottaa takaisin, ei ollut kotia, isä ehkä kaatunut, äidillä suuri lapsikatras ja toimeentulohuolia.
Tunnesiteet kasvatusvanhempiin olivat vuosien kuluessa voimistuneet, ja omat vanhemmat ja sisarukset unohtuneet. Käräjillä käytiin katkeriakin adoptioriitoja. Kun siirtolaisuus 1960-1970 luvuilla Ruotsiin kasvoi, olivat monet lähtijät entisiä sotalapsia. Minäkin olin v. 1962 vuoden verran töissä Tukholmassa. Mutta se on toinen jännittävä tarina se.
