Kemigrafia

1. Kemigrafia Eero Hämäläinen

2. Painaminen puulaatoilta Painaminen puulaatoilla oli tunnettua jo aikoja ennen Gutenbergin keksintöä. Kiinalaiset, japanilaiset ja korealaiset osasivat tämän taidon ja sitä myös suuresti harrastivat. Milloin Euroopassa alettiin puulaatoilla painaminen ei voida täsmälleen sanoa, mutta 14. vuosisadalla tiedetään laattapainatusta jo suuressa mitassa harjoitetun. Varhaisimmat eurooppalaiset painotuotteet olivat pelikortit ja pyhimysten kuvat, joihin viimeksi mainittuihin myöhemmin alkoi ilmaantua kuviin sisältyvää tekstiä tai sopivia raamatunlauseita. Levisikö tämä taito kiinalaisilta Eurooppaan ei ole varmuudella todettavissa – mutta näin voidaan otaksua. Länsimaiden suurten kauppahuoneiden edustajat tai omistajat seurasivat usein Kaukoitään kulkevia kauppakaravaaneja, käyden idästä noutamassa heidän Euroopassa hyvin haluttuja ja harvinaisia tuotteita. Ehkä heidän välityksellään alkeellinen painamismenetelmä tuli meidänkin maanosassamme tunnetuksi, mutta mitään yhteyttä Gutenbergin keksinnölle ei sillä ole ollut. Gutenbergin taidon tultua tunnetuksi ja sen levitessä Euroopassa, ei se mitenkään tyrehdyttänyt puulaattoja. Gutenbergin ansiosta sai painettu sana yhä laajemman levikin ja kuvituksen käyttö yleistyi. Lukutaito, joka näinä aikoina oli kovin heikko, koetettiin kuvituksen avulla saada lisääntymään.

3. Daniel Medelplan Eräs varhaisimmista puupiirtäjistä, joka maassamme on jättänyt nimensä historiaan, oli Turun Akatemian kirjapainossa työskennellyt ”kuvienleikkaaja” , Daniel Medelplan. Hänen ”suurten vainojen” aikana v. 1719 Pälkäneellä puuhun leikkaama ja itse painama aapinen ”Lasten paras Tawara, eli ABC-kirja” oli eräs niistä harvinaisuuksista, jonka ainoa jäljellä ollut kappale joutui tulen saaliiksi Turun suuressa tulipalossa v. 1827. Medelplan, joka työskenteli mm. faktorina piispa Bångin kirjapainossa Viipurissa, oli monitaitoinen kirjapainomies. Turussa ollessaan hän valoi mm. Akatemian kirjapainolle kirjasimia. Vieressä Daniel Medelplanin kuuluisa puupiirros Kallosammal, joka julkaistiin ensimmäisessä suomalaisessa kasvikuvastossa Icones novae vuonna 1683.

4. Kemigrafia ”Kemigrafia on menetelmä, jossa metallipinta muuttuu valokuvauksen ja syövytyksen tuloksena painokelpoiseksi kohotasoksi, jolloin sitä voidaan käyttää painolaattana kirjapainossa yhdessä kirjasinten kanssa.” (William Gamble) Sana ”Chemigraphie” juontaa alkunsa vuoden 1880 Wienistä, jossa Carl Angerer´in (1838 – 1915) sanotaan sen keksineen. (Angerer kehitti 1870 Wienin laitoksessaan parannetun syövytysmenetelmän, ns. ”kuivaetsauksen” eli wieniläisen syövytystekniikan).

5. Suomen ensimmäinen kemigrafinen laitos Suomen ensimmäinen kemigrafiaosasto (F.Tilgmann´s Bok- & Stentryckeri samt Kemigrafi) perustettiin 7. heinäkuuta.1891. Siitä lähtien aina viisikymmentäluvun loppupuolelle tapahtui kuvalaatan valmistus aika lailla samalla tavalla. Ajatus perustamisesta oli Kasselista kotoisin olleen litografin, F.F.C. Tilgmannin, joka värväsi tätä varten Baijerista alan ammattimiehet: kemigrafivalokuvaajaksi Michael Wagner´n (1869 - 1927, "Suomen kemigrafian isä"), kemigrafikopistiksi ja -syövyttäjäksi J.Schmiedbauer’n ja painajaksi Horn-nimisen henkilön. Tukholmaan on perustettu 1884 viivapiirroksia tekevä kemigraafinen laitos ja 1887 varsinainen kemigraafinen laitos. Molemmat perusti Pariisissa kemigrafin opin käynyt Justus Cederquist.

6. Lasirasteri Jäljennöskuvaus Jäljennösvalokuvaajan työnä oli valokuvata originaalit halutun kokoisiksi ja kuvalaatan työstöön sopiviksi. Sävykuvien toistokuvaukseen tarvittiin rasteri, jonka avulla sävykuvan harmaa-arvot muutetaan erikokoisiksi pisteiksi. Painettuina pisteet muodostavat alkuperäisen kuvan sävyarvoja jäljittelevän toiston, silmän nähdessä normaalilta näköetäisyydeltä pisteiden yhteisvaikutuksen eikä erillisiä pisteitä. Lasirasteri muodostuu kahdesta hiotusta lasilevystä, joissa kummassakin on tarkoin määräetäisyydellä olevia valoa läpäisemättömiä linjoja. Lasilevyt liimataan yhteen siten, että linjat muodostavat 90° kulman. Linjan ja kirkkaan suhde on tavallisesti lähimain 1: 1, joten valmis rasteri päästää vain n. 25 % valoa lävitseen. Yleisesti käytetyt karkeat rasterit ovat 20, 24, 30 ja 34 l/cm. Yleiset hienot rasterit ovat 40, 48, 54 ja 60 l/cm. Muitakin rasteritiheyksiä käytetään. Lasirasterit vaativat määrätyn välimatkan kuvausmateriaalin ja rasteripinnan välillä, ennen kuin sävyntoisto tulee kunnolliseksi. Rasterietäisyys on olennainen lasirasteriin liittyvä käsite. Siitä on olemassa hyvin erilaisia mielipiteitä. Rasterietäisyyteen vaikuttaa rasterin tiheys, ei rasteriaukon koko, kuvaussuhde tai himmentimen aukko.

7. Kamerat olivat horisontaalimalleja, aluksi puurakenteisia mutta muuttuen 1900-luvun toisella vuosikymmenellä hitaasti metallirakenteisiksi. Jäljennöskuvaus suurilla reprokameroilla tapahtui lyhykäisyydessään seuraavasti: Märkälevy tehdään kaatamalla hyvin puhdistetulle, kuivalle lasilevylle jodi-kollodiumseosta. Jodioitu kollodium kaadetaan lasilevylle ja tasoitetaan levyä kallistellen. Ylijäämä valutetaan sen jälkeen pois. Levyä liikutellaan vielä vinossa asennossa jonkin aikaa, jotta kalvon pinta ehtii liuottimen haihtumisen johdosta jähmettyä. Levy on varustettu joko liimareunoin tai kokonaan pohjakäsitelty gelatiini-kromialuna -liuoksella. Kun levylle levitetty jodi-kollodiumliuos on jähmettynyt, asetetaan levy hopenitraattikylpyyn, jossa kalvo herkistyy valolle. (Kalvo tehdään valonherkäksi tislatun veden ja hopeanitraatin seoksessa [n. 10 %], jolloin siihen muodostuu jodihopeaa ja se tulee maitomaiseksi). Kullakin kuvaajalla oli oma "hopeabaadinsa", so. käytetyille levyko'oille riittävän suuri allas hopeanitraattiliuoksineen, jota varjeltiin tarkoin.

8. Valottaminen tapahtui levyn ollessa vielä märkä (siksi nimitys märkälevytekniikka!) Kalvo oli herkistynyt vain siniselle ja violetille, joten se soveltui ainoastaan m/v-kuville ja värierottelussa keltaiselle osavärille. Valotusaikojen määrittely, lasirasterin etäisyys märkälevystä, pisterakennetta tukeva, valkoisella paperilla tapahtunut ”apuvalotus” olivat paljolti yksilöllisiä, kokemusperäisiä ”sormituntuman” taitoja, jotka vasta kauden loppupuolella alkoivat saada laskennallisia, yleisesti käytettyjä menetelmiä. Kehitetty ja kiinnitetty kuvaustulos työstettiin vielä käyttökelpoiseksi heikenteiden ja vahvistinkemikaalien avulla. Tämän jälkeen levyt siirtyivät kääntäjä-kopistille, joka irrotti kuvat levyiltä ja yhdisteli niitä ohjeiden mukaisesti kopiovalmiiksi levyiksi. Kuvauslevyjen ollessa märkiä, valui niistä hopeanitraattinestettä kameran kasetin alalevylle. Nesteen keräämistä varten tähän asetettiin imupaperiliuska, joka käytön jälkeen heitettiin keräilyastiaan - hopeanitraatti oli kallista. Kun paperia oli kertynyt sopiva määrä, poltettiin se pienessä kamiinassa, kerättiin tuhka talteen, käsiteltiin suolahapolla, ja saatu tulos vielä typpihapolla, ja näin oli taas hopeanitraattia! Levyn herkistäminen

9. Sävyntoistokäyristä keskusteltiin ja väiteltiin tunti- kausia. Ammatti- laiset perustivat 17.5.1968 Suomen Reprokillan. Sen toimita on sittemmin päättynyt. Viisikymmentäluvun ensimmäisinä vuosina alkoi tapahtua muutosta: filmi alkoi hiljalleen syrjäyttää märkälevyn, vanha, sotienedellinen kamerakanta alkoi muuttua modernimmaksi, Suomessa filmi alkaa / on alkanut syrjäyttää märkälevyn n.1954 lähtien ratkaisevasti, ja reprokuvauksessa alkoi uusi vaihe. Värierottelussa siirrytään paljon epäsuoraan, sävyfilmien kautta tapahtuvaan erotteluun. Kaikessa kuvaustyössä alkaa ”näppituntuma” olla ainoastaan kokemuspohjaista varmuutta antava lisätekijä laskennallisten ohjeiden ja ”valotusautomaattien” rinnalla, samalla yleistyy tietenkin densitometrien käyttö. Murros synnyttää väkevän ”uudenoppimisen” halun ja ammattiylpeyden.

10. Kamerat alkavat muuttua 2-huone, tai pimiö-kameroiksi ja saada imukasetit. Kontaktirasterit saavat myös tämän myötä jalansijaa lasirastereiden kustannuksella. Paljon kuitenkin käytetään vielä vanhaa kalustoa siten, että märkälevyn sijasta kasetissa on arabikumilla käsitelty lasilevy ja siihen kiinnitettynä kuvausmateriaalina toimiva filmi. Filmin myötä tulivat myös pinnakkaiskopiolaitteet. Pimiöiden rakenne muuttui, valokuvaamot siistiytyivät, erilaisia uusia apulaitteita tuli käyttöön. Sanomalehtien rotaatioiden uudistuttua sodan jäljiltä rullaoffseteiksi, muuttui myös monimuotoisen välivaiheen kautta niiden tarvitsema materiaali, tulivat paperilla tehdyt sivuasemoinnit, sivufilmit, paperiset kuvausmateriaalit, värivedostusmateriaalit. Vieressä Sanoma Oy:n reprokamera 1950-luvulta.

11. Kasetilla varustettu metallinen päivänvalokamera viisikymmentäluvulta Puurakenteinen päivänvalokamera ja pyöreä lasirasteri käyttöasennossa. Kasetti on pimiössä. Rasteroituja kuvia uudestaan rasteroidessa syntyy ns. moiré-ilmiö. Se on poistettavissa, mutta oheisiin kuviin se on jätetty. Rasteroituja kuvia uudestaan rasteroidessa syntyy ns. moiré-ilmiö. Syntyy ns. moiré-ilmiö. Se on poistettavissa, mutta oheisiin kuviin se on jätetty.Rasteroituja kuvia uudestaan rasteroidessa syntyy ns. moiré-ilmiö. Syntyy ns. moiré-ilmiö. Se on poistettavissa, mutta oheisiin kuviin se on jätetty.

12. Sähköllä toimiva pimiön ovi Pyöröoven kaavio Pimiön valaisin Pimiö

13. 2-huone vertikaalikamera Moderni reprokamera Täysmetallinen reprokamera Xenon-valolähteet Värierotteluautomaatti Läpivalaisu densitometrija rinnakkaisdensitometri

14. Pinnakkaiskopiolaite Valotusautomaatti Valotusautomaatin avulla työskennellään Filminrei’itin kohdistusnastoin Pinnakkaiskopiointilaite kohdistusnastoin Staattisen sähkön poistolaite FilminkuivauskaappiFilminkuivuri

15. Rullafilmin annostelulaite Filmin kehityskone Asemointipöytiä Koko kuvanvalmistusteknologia muuttui elektronisen kuvanvalmistuksen myötä

16. Graafisen filmin kehittäminen koneellistuu Herttoniemen Syväpaino Oy tilasi Euroopan ensimmäisen Pakorol G-17-1 kehityskoneen tuotantokäyttöön, (sarjanumero 1852) joka asennettiin 29.4.1965.Tuosta päivästä lähtien kone toimi 2-vuorossa kesään 1980, jolloin se siirrettiin yhtiön painotaloon Mikkeliin. Koneen telastot uusittiin kerran tuona aikana. Ennen Mikkeliin siirtämistä koneella kehitettiin 3500–4000 neliömetriä filmiä vuodessa. Agfa-Gevaertja Pako-yhtiö juhlistivat 25-vuotista Pakon edustusta Euroopassa vaihtamalla Euroopan ensimmäisen tuotantokäyttöön tilatun Pakorol-kehityskoneen uusimmaksi Pakon malliksi, G-24-ML. Herttoniemen Syväpainosta oli sillä välin tullut Helprint ja sijoituspaikaksi Mikkeli.

17. Suomeen”kultamitali” Golden coins 1978 Agfa-Gevaertoli kehittänyt seitsemänkymmentäluvun puolivälin tienoilla uuden tuorestusmenetelmän, Litex-Resox'n. Sitä ryhdyttiin markkinoimaan vuonna 1977. Vuonna 1978 järjestettiin kilpailu siitä, missä maassa Litex-Resox –menetelmä oli saanut suhteellisesti suurimman markkinaosuuden. Suomi voitti.

18. Kääntäjät ja kopistit Kääntäjät olivat yleensä myös kopisteja, mutta suorittivat vaikeampia kuvakalvon liittämistehtäviä muodostaen haluttuja kuvaliitoksia tai työn kulun kannalta järkeviä kuvakokonaisuuksia. Levyt kopioitiin sinkkilevylle (tavallisesti 2 mm), joka puhdistettiin ensin huolellisesti. Levy oli tehty valonherkäksi kalaliiman, ammoniumbikromaatin, jne. kemikaalien avulla. Kopioinnin jälkeen se jäähdytettiin ja kehitettiin sen jälkeen kylmällä vedellä. Lopuksi levy huuhdottiin hyvin ja värjättiin aniliiniväri-kylvyssä. Väriaine oli useimmiten metyyliviolettia. Kääntäjä-kopisti työssään 1950-luvulla. Vasemmalla sinkkilevyn koneellista puhdistusta. Filmin käyttö toi kääntäjäkopisteille ns. filmistrippauksen, vaikka meillä ei strippingfilmin käyttö järin paljon yleistynytkään. Paperiasemointiin alkoi syntyä uusia työpaikkoja, kohopainorotaatioiden muuttuessa offsetrotaatioiksi aivan toisenlaisine vaatimuksineen. Metalliladonnoista siirryttiin usein pitkiäkin aikoja barrytpaperivedoksista ja rasteroiduista paperikopioista tehtyjen sivuasemointien kuvaukseen ns. sivufilmeille, joiden menekki kasvoi räjähdysmäisesti. Valoladonnan edistyessä tämän kiertotien käyttö alkoi nopeasti vähentyä. Kopiointimenetelmissä ei sellaisenaan tapahtunut mitään erikoisia muutoksia. Kopiokalvon toiminta perustuu siihen, että valoherkkä liimakalvo menettää valotettaessa liukenevaisuutensa veteen ja näin valottamattomat kohdat voidaan huuhtoa pois (eli ”kehittää”). Menetelmän toinen etu on siinä, että levyn kuumentaminen tekee kalvon lasimaiseksi emaliksi ja happoa kestäväksi. Monikehikkoinen kopiointiyksikkö

19. Seuraava työvaihe on levyn karkaisu, jossa se asetetaan pariksi minuutiksi karkaisukylpyyn. Tämän työvaiheen jälkeen huuhdotaan levy ja annetaan sen kuivua itsekseen tai kuivataan pienellä lämmöllä.Lopuksi levy ”poltetaan sisään”, eli kuumennetaan, kunnes sininen väri muuttuu keltaisen kautta ruskeaksi, ja nyt levy on valmis luovutettavaksi syövyttäjälle eli etsarille. Kopiointikalvon levityslinkoja Kopioidun levyn ”sisäänpolttaminen”: sininen väri muuttuu ruskeaksi. Syövyttämö Sinkkilaattojen syövytys tapahtuu laimennetulla typpihapolla. Syövytysprosessissa muodostuu nitraatteja typpihapon tunkeutuessa metalliin hapon itsessään samalla laimentuen. Syövytyskohtaan on siten tuotava uutta happoa, jotta laimentuneen hapon aiheuttama sinkkioksidin metallia suojaava, epätasainen ja hidas syöpyminen tulisi estetyksi. Syövytysnesteen lämpötila vaikuttaa suuresti tapahtumaan: kylmä neste syövyttää hitaasti tai estää tapahtuman lähes kokonaan, lämmin neste taas nopeuttaa sitä. Levyn muut kuin työstettävät kohteet suojataan happoa kestäviksi ja alkusyövytetään, ”anetsataan” erittäin laimealla happoliuoksella, jonka oikeaa laimennusastetta usein testattiin kielenkärjellä maistaen! Syövytysvaiheita peitoksineen tehtiin useita , kunnes haluttu sävyntoiston ja pistesyvyyden vaatima lopputulos on saavutettu. Pikasyövytyskone muutti ja nopeutti syövytysprosessin. Muutamissa liikkeissä myös valoladonnan ja paperiasemoinnin tuloksia piti vielä siirtää kuvalaattojen avulla kohopainorotaatioille, ja näin syntyivät ns. kokosivulaatat ja näiden suurikokoiset pikasyövytyskoneet. 1920-luvun syövyttämö

20. Syövyttäjän työpöytä Kuvalaattojen jälkikaiverrusta Moderni syövyttämön happohuone Pensseliä Tarvittiin ammesyövytyksessä Laattaa valssataan, jotta saavutetaan haluttu pistesyvyys Pistesyvyys ja profiili tarkastetaan Pölytyskaappi ja puhdistusallasPiirros ensimmäisistä syövytyskoneen konstruktioista. Vieressä syövytyskone 1960-luvulta.

21. Syövyttäjän kaiverrus-, puleeraus ym. työkaluja

22. Asennus ja vedostus Syövyttäjältä levyt joutuivat asentajan eli monttöörin haltuun, joka sirkkelillä ja leikkurilla irrotti kuvalaatat erillisiksi, poisti pystyjyrsimellä eli freesillä viivapiirrosten kantokohdat ja muut kuvalaatan tarpeettomat kohdat. Autotypialaattojen sivuun tehtiin viisteet eli fasetit, tai ne höylättiin ilman fasetteja täysin suoriksi. Fasetteihin porattiin reikiä, jotta laatat voitiin naulata alustana käytetyille vanerilevyille, tai muille alusmateriaaleille. Laattojen alusvanerit jyrsittiin vielä suoriksi ja vain fasetin reunaan ulottuviksi. Viimeisenä kemigrafian työvaiheena otti koepainaja laatoista oikovedokset ennen niiden luovuttamista asiakkaille. Kuvalaatta-asentajan työt eivät periaatteessa muuttuneet vuosien varrella; vedostus tarvitsi nopeampia ja monivärityöhön soveltuvia menetelmiä. Käsikäyttöinen Aluslevyn sivujyrsin Fasetointikone fasetti, eli sivuhöylä Pystyjyrsin, freesi Oikovedosprässejä Vedoskone 1960-luvulta

23. ”Reprokuvaus on 1950-luvun alkupuolelta lähtien jatkuvasti muuttunut. Sitä edeltänyt satavuotiskausi oli taas lähes paikallaan pysymistä. Viisikymmentäluvusta alkaen on kuvanvalmistuksessa kehitys kulkenut osin huimasti eteenpäin vauhdin kiihtyessä kohti kahdeksankymmenlukua. Kuvanvalmistuksen nopeaa muuttumisprosessia on edellyttänyt painettujen kuvien, erikoisesti värikuvien, määrän huomattava kasvu. Painotekniikan muutos kohopainosta offset-tekniikkaan on tuonut siihen oman merkittävän painotuksensa. Kehittyvä tekniikka asettaa jatkuvasti uusia vaatimuksia ja antaa menetelmiä ja laitteita niiden saavuttamiseksi. Puolijohdetekniikan ripeä kehittyminen on – yhdistyneenä parempaan valonhallintaan – antanut kuvanvalmistukseenkin jo oman panoksensa, joka määrällisesti ja laadullisesti tulee jatkuvasti kasvamaan.” Eero Hämäläinen 1979

24. Nyt, monenlaisten vaiheiden jälkeen, vanhimmillaan kohta kuudenkymmenen vuoden takaisia asioita muistellessa, on moni yksityiskohta jo unohtunut tai hämärtynyt. Tosi sääli, ettei asioita ole aikanaan arkistoinut ja ylöspannut! Tämä esitelmä ei siten ollut ”historiikki”, vaan pyrkii antamaan kuvauksen repron ja kemigrafian kehityksestä Suomessa sodanjälkeisestä ajasta viime vuosituhannen loppukymmenille. Esitykseen olen käyttänyt erilaisia faktoja kirjastani ”Kuvanvalmistuksen tekniikka” vuodelta 1978. Ole kerännyt Tekniikan Museon graafisen osaston vapaaehtoistyöntekijänä ollessani löytämiäni mielestäni mielenkiintoisia artikkeleita kotisivulleni: www.saunalahti.fi/eeromari linkin ”Kemigrafit ja muut graafiset” taakse